ICOM Kioto, toisen päivän kuulumisia: repatriaatiosta, Amazonin valtavuudesta ja ihmisyydestä

Maanantain konferenssipäivän runsaasta annista en poimi arkkitehti Kengo Kuman keynotea, joka ei ollut erityinen, lähinnä oman portfolion pikainen esittely, enkä illan avajaisseremoniaa, joka oli hulppea Meikoineen ja Geishoineen, päättyen massiiviseen ilotulitukseen puutarhan trooppisessa pimeydessä. Sen sijaan puhun Decolonisation and restitution -sessiosta, jossa vahvistui jo muutenkin vakiintunut käsitys, että nämä asiat ovat kertakaikkisen monimutkaisia ja prosessit pitkiä.

20190902_144310.jpg

Yhdysvalloissa tunnutaan olevan pitkällä, siellä museot palkkaavat henkilökuntaa käsittelemään pelkästään dekolonisaatioon ja repatriaatioihin liittyviä asioita. Australiassa samoin tehdään kovasti töitä, jotta Aboriginaalien ääni kuuluu ja kuullaan. Ranskan presidentin Macronin lausuntoihin ja repatriaatiota käsittelevään raporttiin, joista välittyvä viesti on varsin palautusmyönteinen, viitattiin monesti, positiiviseen sävyyn. (Palauttaakohan Ranska lopulta niin runsaasti museoesineitä, kuin Macronin viesti tuntuu lupaavan?)

Mainituissa suurissa maissa, joilla on mittava kolonialismin historia, nämä asiat ovat varmasti lähempänä kuin meillä, mutta kyllä vaan Suomeenkin viitattiin, innostuneessa namibialaispuheenvuorossa, jossa kerrottiin onnistuneista repatriaatioitapauksista Suomen kansallismuseosta. Tätä oli kiinnostava kuunnella, edustanhan täällä ICOM Suomen lisäksi työnantajaanikin. Hän kertoi pyhien kivien palautuksista, mutta ehkä kiinnostavampaa oli kuulla virtuaalisesta repatriaatiosta, jolla Kansallismuseon kokoelmissa olevat esineet saatiin namibialaisten saavutettaviin kaikille koululaisille jaettavan kirjan ja kiertävän julistenäyttelyn kautta. Tällainenkin voi riittää repatriaatioksi, joskaan ei läheskään aina, se kävi kyllä ilmi näistäkin keskusteluista.

Kiinnostava hetki koettiin, kun puhe kääntyi afrikkalaisiin nuoriin ja heidän kiinnostukseensa perinteisiin käsitöihin, jolloin eräs yleisöstä pyysi puheenvuoroa ja sanoi, että hänen kokemuksensa mukaan afrikkalaiset nuoret eivät ole kiinnostuneita sellaisesta, vaan hiphopista. Huh, ajattelin, mitä nyt seuraa, enkä yllättynyt, kun vastakommentti tuli välittömästi ja kiivaaseen sävyyn, henkilöltä, joka pyysi puheenvuoroa kysymällä, saisiko hän kenties kommentoida asiaa afrikkalaisena. Asioista puhutaan nyt kuulematta heitä itseään, sanoi hän, ja jäin miettimään viittasiko vain tähän kommenttiin vai yleisemmin koko paneeliin, jossa kyllä istui useita mustia. Ehkä vain tähän kommenttiin, koska hän sanoi erittäin painokkaasti, ettemme mitenkään voi tietää mistä afrikkalaiset, mitä ikinä kommentoija tällä termillä tarkoittikaan, ovat tai eivät ole kiinnostuneita, kysymättä heiltä itseltään.

Kolonialismi oli rikos ihmisyyttä vastaan, Macron on sanonut, ja sovitusta tarvitaan, se on kaikille selvää, ainakin täällä oleville, niin uskon, mutta miten se toteutuu, siihen ei varmasti löydy yleispäteviä ratkaisuja. Etenkään, kun kolonialismin aika ei taida olla ohi, kuten eräs kommentoija huomautti, se on vaan ottanut erilaisia muotoja.

Keskustelu palautui mieleeni tiistaisen keynoten aikana, joka oli huomattavasti parempi kuin ensimmäinen, vaikken ihan saanut selkoa oliko puhuja, valokuvaaja Sebastiāo Salgado, hiukkasen liian omahyväinen vai vaan eläväinen ja vakuuttava puhuessaan Amazonin sademetsän käsittämättömästä valtavuudesta ja omasta työstään valokuvaajana ja metsien suojeluprojektista. Amazonia ei tunneta, ei edes Brasiliassa. 80% siitä on edelleen koskematonta, mikä on tietysti positiivista. Salgado pysytteli muutenkin positiivisessa vireessä esityksessään, jonka huippuna oli pitkähkö hänen huikean kauniista mustavalkokuvistaan muodostettu ja mahtipontisella musiikilla voimistettu elokuva. Kuvissa sademetsä näyttää koskemattomalta ja kauniilta, käsittämättömältä mysteeriltä, ja siellä asuvat heimot luonnon osana luontevasti eläviltä onnellisilta ihmisiltä. Tai niin minä sen koin. Ei kuvia metsäpaloista tai muista tuhoista. Miksi ei, kysyi joku. Ehkä koska säilyneen kautta voi viestiä yhtä vahvasti kuin tuhoja korostamalla.

Salgadon esitelmäkuvassa Brasilian Amazonista punaisella näkyvät alueet ovat tuhoutuneita alueita

Salgadon esitelmäkuvassa Brasilian Amazonista punaisella näkyvät alueet ovat tuhoutuneita alueita

Valokuvissa liikutuin eniten juuri ihmisistä, niin oudoista mutta kuitenkin aivan tutuista. Ajattelin, eilinen kommentointi afrikkalaisten ymmärtämisestä tai ymmärtämättömyydestä mielessäni, etten mitenkään voi tietää, mitä tuo maalattu mies ajattelee. Tai tuo nuori tyttö, joka painaa kainosti päänsä alas, kun vanhempi mies (isä?) maalaa jotakin hänen olkapäähänsä. Tai tuo pieni poika, joka uhmakkaana seisoo alastomana sademetsässä jotenkin rehvakkaassa haara-asennossa. Mutta samalla aloin oivaltamaan, että juuri tällaisten tuttujen eleiden kautta ymmärrän sittenkin. Tajusin, että pikkupojan asento on hyvin samanlainen kuin pienen veljenpoikani tyypillinen olemus. ”Me olemme samanlaisia”, sanoi Salgadokin lopuksi, tuoden hyvin selvästi ilmi syvän rakkautensa sademetsän asukkaita kohtaan. Me olemme kaikki samanlaisia, siihen humanistiseen viestiin päätti Salgado esiintymisensä ja siihen päätän minäkin tämän tekstin, ehtimättä ollenkaan museomääritelmäsessioon, jonka jälkeen tätä kirjoitan.

Tai no, uudistuvasta määritelmästä sen verran, että ICOM-CC:n eli konservointikomitean session alussa museo- ja etenkin konservointialan elävä legenda, kokovalkoiseen alati pukeutuva Gael de Guichen, sanoi olevansa järkyttynyt, hän kun on kuvitellut työskennelleensä viimeiset 50 vuotta museossa. ”Now I heard that I’m working in a polyphonic space”. Mutta palaan tähän, samoin kun tekevät varmasti edustajammekin, jotka myös täältä raportoivat.

Eero Ehanti

DSC_0038 leikattu.jpg
Konferenssin avajaisjuhalllisuuksia

Konferenssin avajaisjuhalllisuuksia

ICOM Finland