Museoista infrastruktuurina ja digitaalisesta dialogista. Samir Bhowmik ja Areti Galani Jyväskylän Museologian seminaarissa

Onko museo alusta? Ei, vastasi Samir Bhowmik tämänvuotisessa Museologian seminaarissa Jyväskylässä, johon jälleen kokoontui laadukas puhujajoukko ja mittava yleisö keskustelemaan, tällä kertaa teknologian mahdollisuuksista ja haasteista. ICOM oli mukana jo viidettä kertaa muun muassa tuomassa keynote-puhujia, joista toiseksi tällä kertaa valikoitui muun muassa kirjasto Oodiin ”Memory machines” -teoksen toteuttanut Bhowmik. Nyt otsikkona oli "Museum is not a platform".

Samir Bowmik Jyväskylän Museologian seminaarissa 25.4.2019. Kuva: Eero Ehanti

Samir Bowmik Jyväskylän Museologian seminaarissa 25.4.2019. Kuva: Eero Ehanti

Erinomainen puheenvuoro pisti miettimään alustoja, käyttöliittymiä ja rajapintoja, jollaisia me kaikki jatkuvasti käytämme. Amazon, Googlen tuotteet, FB, Über, Airbnb… Näillä on toimivat käyttöliittymät, joiden kautta käyttäjät pääsevät alustoille aktiivisiksi toimijoiksi, vaikka tarjoamaan palveluita tai tuottamaan sisältöä. Google sanoi joskus digitoivansa kaiken, ja olen itsekin tuntenut hämmentävää kehitysoptimismia löytäessäni Googlen palvelun kautta unhoon painuneita 1700-luvun kirjoja avoimesti luettavissa ja sisältöhauilla tutkittavissa. Entä Wikipedia, kuka enää kaipaa muita tietosanakirjoja, kun sieltä löytyvät tieto on valtavan rikasta ja vapaan käyttäjäkontrollin kautta tutkitusti luotettavaksi muodostuvaa? Onhan tämä ihan mielettömän hienoa!

Museo ei tietenkään ole Amazon, mutta sen kaltaisiin museopalvelujen käyttäjä saattaa kokemuksiaan verrata. Elämme tosiaan teknologian vallankumousta, digitaalisuus ei ole enää väline vaan konteksti. Museoiden aineistoja digitoidaan ja laitetaan saavutettaviin ja käytettäviin erilaisten käyttöliittymien kautta, koska niin ihmiset ovat tottuneet maailmaa kokemaan. Kehitysoptimismia on syytäkin tuntea. Pitäisikö siis museonkin mieltää itsensä alustaksi? Onko museo redusoitavissa abstraktiksi käyttöliittymäksi? Ei, vastaa Bhowmik, ja varoittaa liiallisesta ”piilaaksopuheesta”.

Ymmärrän varoittelun. ”Platformization of museums” ei välttämättä ole paras ajatusmalli, ainakaan vielä. Finna on yhteinen hieno alusta, välitysrajapinta museoiden ja käyttäjän välillä, joka periaatteessa vapauttaa käyttäjän pohtimasta missä museossa tai palvelimessa asia oikeasti on. Museot se taas vapauttaa alustakehittämisestä. Käytännössä monilla muistiorganisaatioilla kuitenkin on omia käyttöliittymiä. "I do not have enough space in my phone for all these museum API's", sanoi Bhowmik. Kenttä on hajanainen, ainakin vielä, ja maastoltaan haastava. Tähän kaikkeen liittyy ihanne yhteentoimivuudesta, jonka myötä muistiorganisaatioiden hajanaiset aineistot linkittyvät yhteiseksi sujuvasti toimivaksi verkostoksi, yhteiseksi jättiläismäiseksi muistiksi. Tästä tulee mieleeni Michael Edsonin vertaus parin vuoden takaisilla Teemapäivillä ihmisistä pimeänä energiana, joka on tuolla ulkona, mutta jota ei ole osattu valjastaa käyttämään aineistoja ja tekemään niillä jotain sellaista, jota museo ei ikinä olisi pystynyt tai keksinyt tehdä. Milloin tällaiseen päästään? Linkittyykö data? Aukeaako se käytettäviin? Onnistuuko datamassan automatisoitu käsittely?

Herää lisää kysymyksiä. Jos museo toimii alustana, niin kuka rahastaa ja mistä? Jos yhteentoimivuus toteutuu, kenen alustoja käytetään? Jos sisältöjä pääse rikastamaan myös ulkoa päin, mitä sääntöjä noudatetaan ja kuinka ne syntyvät? Kenen sisältö on hyväksyttävää, kenen ei? Jos sisällöntuotantoa kontrolloidaan, vaarana on kapeaan katsantoon rajoittuminen. Entä ylläpito, kaikki ne päivitykset, joita turvallinen toiminta vaatii, kuka niistä huolehtii?

Jotenkin Bhovmikin varoittelu piilaaksopuheen pauloihin heittäytymisestä tuntui hyvältä. Museo on ihan oma juttunsa, jotakin paljon enemmän kuin alusta. Mikä sitten? Infrastruktuuri, kuului vastaus. Mitä infrastruktuurit ovat? Ehkä jotakuinkin tavaroiden, palvelujen, ihmisten ja ajatusten liikkuvuutta varten rakennettuja verkostoja. Tosiaan, museoista muodostuu laajasti saavutettavissa oleva kansalaisinstituutio, joka muodostuu erilaisista näkyvistä ja näkymättömistä kerroksista. Museoita on laajalti ja niihin luotetaan, samoin kuin niiden olemassa oloon.

Museo on ennen muuta paikka, se on kompleksinen infrastruktuuri, ”museo on tuhatvuotinen projekti”. Tästä tulee mieleen pari päivää myöhemmin kuulemani monimutkaisuuden ja kompleksisuuden erottelu: lentokoneen moottori on monimutkainen, koska sen pystyy purkamaan osiinsa ja kokoamaan uudelleen, kun taas majoneesi on kompleksinen, koska sitä ei voi hajottaa osiinsa. Museo infrastruktuurina tosiaan on kompleksinen.

Bhowmikin puheessa pidin myös ”Mustan laatikon” käsitteestä. Museoissa on paljon yleisölle avoimia rajapintoja, joiden kautta sisällöt aukeavat ja tulevat käytettäviksi, mutta siellä välissä on paljon piilossa tapahtuvaa asiantuntijatyötä, jota ilman mitään ei saataisi käytettäviin, mustia bokseja, jollaisena voi pitää vaikka konservointikeskusta, jollaisessa itse työskentelen, tai kaikkea sitä asiantuntijatyötä, jota ilman arkeologisilta kaivauksilta löytyvä materiaali ei muodostuisi hyödylliseksi ja iloa tuottavaksi yhtään miksikään. (Tätä alussa mainittu ”Memory machines” -teoskin ymmärtääkseni käsitteli.) Eläköön mustat laatikot!

Mainitsin, että digitaalisuus ei ole enää pelkkä työkalu vaan konteksti. Tämän sanoi itse asiassa toinen ICOMin kutsuma keynote-puhuja, Newcastlen ylipiston kreikkalaistaustainen Areti Galani, puhuessaan dialogista. Mitä on dialogi museoissa tänään, ja miten digitalisaatio on sitä muuttanut? Ensinnäkin tilanne on muuttunut roimasti aivan äskettäin. Niinkin relevantti dokumentti, kuin Faron yleissopimus vuodelta 2005 on jo tavallaan vanhentunut, koska siellä ei juurikaan puhuta dialogista, ainakaan siinä mielessä kuin Galani sen näkee, yhteisöjen ja muistiorganisaatioiden välillä. Ajatellaan, mitä on tapahtunut tuon vuoden 2005 jälkeen: Twitter levisi maailmalle 2006, samoin Facebook. 2007 markkinoille tuli ensimmäinen Iphone, jonka jälkeen kaikkien meidän kännykät muuttuivat niiksi ”mustiksi peileiksi”, joiden kautta maailmaa koemme, alati syvemmin, ja joiden syövereihin lapsemme luontevasti sujahtavat.

Areti Galani Jyväskylässä 26..4.2019. Kuva: Eero Ehanti

Areti Galani Jyväskylässä 26..4.2019. Kuva: Eero Ehanti

Dialogi museoissa on ollut ja on edelleen ainakin keskustelua muiden asiantuntijoiden kanssa. Nykyisin se on yhä enemmän keskustelua yhteisöjen ja yksilöiden kanssa, jonka kautta kaivetaan esiin unohdettuja, tai tarkoituksella haudattuja, totuuksia ja tarinoita. ”Toiseus” lukuisissa muodoissa saa enemmän ääntä, siihen ainakin pyrimme, museoilla yksin ei ole totuutta. Kulttuuriperinnön nähdään syntyvän ihmisten, esineiden, paikkojen ja tapojen välisestä vuoropuhelusta. Yhteydet ovat tärkeitä. Parhaimmillaan kulttuurien välinen vuoropuhelu edistää ihmisoikeuksien, demokratian ja lakiperusteista hallintoa. Kuitenkaan tämä ei vielä heijastu kansainväliseen kulttuuripolitiikkaan, sanoo Galani viitaten esimerkkinä Faron sopimukseen.

Galani puhui myös dialogista museoiden näyttelyissä, joissa kävijä jää useimmiten kuuntelijan rooliin. Kosketusnäytön, nuo museoiden alati yleistyvät mustat peilit, ovat hienoja ja hauskoja, mutta aitoa dialogia niillä ei, hänen mukaansa, yleensä saavuteta, vaikkakin Hologrammina läsnäolevan holokaustiselviytyjän ”haastattelu” antaa kyllä paljon ja elävästi.

Tästäkin hienosta esityksestä jäi paljon kysymyksiä. Minkälainen digitaalinen esitys toisi aitoa dialogia museoon? Kenen vastuulla on sen mahdollistaminen? Yleisötyönkö vain? Onko dialogi tapahtuma vai prosessi? Tehdäänkö dialogi vai työskennelläänkö dialogissa? Ovatko digitaaliset teknologiat vain työkaluja kulttuuriperintöaineistojen levittämiseen?

Tarvitaan reflektiivistä kuuntelua ja vastauksia. Tarvitaan teknologista mielikuvitusta, kykyä ajatella teknologian kanssa. Me teemme teknologioita mutta myös ne tekevät/muokkaavat meitä, vaikuttavat tapoihimme toimia!! Tarvitaan kykyä interaktioon.

Tosiaan, teknologia ei enää ole vain työkalu. Se on konteksti. Museot tarvitsevat kykyä asettua yleiseen, avoimeen digitaaliseen todellisuuteen.

Kiitokset jälleen kerran Jyväskylän yliopiston Corpukselle upeasta seminaarista! ICOM Suomi odottaa innolla yhteistyötä ensi vuonnakin.

(Kiitokset myös Aaro Saharille kirjoituksenaikaisista kommenteista!)

Eero Ehanti

ICOM FinlandComment