Museologian seminaarin lähestyessä pohdintaa digitalisoituvasta kulttuuriperinnöstä

whoami.jpg

Jo monet vuodet ICOM on ilolla osallistunut Jyväskylän perinteikkään museologian seminaarin järjestelyihin muun muassa tuomalla valovoimaisia puhujia paikalle. Näin tänäkin vuonna, kun Dr. Areti Galani, digitaaliseen kulttuuriperintöön erikoistunut tukija Newcastlen yliopistosta, ja Samir Bhowmik, muun muassa Keskustakirjasto Oodin "Memory machines" teoksesta tunnettu taiteilija, arkkitehti ja tutkija, saapuvat Jyväskylään keskustelemaan nykyteknologiasta museoiden saavutettavuudessa ja elämyksessä.

Malttamattomana odotan heidän puheenvuorojaan. Bhowmikin keynoten otsikossa "The museum is not a platform" luen viitteen kriittiseen katsantoon, jollaisia aina kaivataan, ja odotan taiteilijan luovaa katsetta teknologian mahdollisuuksiin, joiden varaan museoalakin yhä enemmän rakentuu. Galanin laaja kokemus digitaalisen kulttuuriperinnön parissa lupaa innostunutta katsausta teknologian mahdollisuuksista, mutta ehkä eniten innostun hänen nykyiseen CoHERE -hankkeeseen liittyvästä eurooppalaisuuden ja yhteisöllisen kulttuuriperinnön pohdinnasta.

Yhtä lailla innostun seminaarin muustakin ohjelmasta, jonka Jyväskylän yliopiston opiskelijat ovat jälleen ansiokkaasti rakentaneet ajankohtaisen teeman ympärille. Open source, pelit, big data, virtuaalitodellisuus, moniaistillisuus… Näitä kaikkia ja tietysti museoiden kokemuksia ajankohtaisten näyttely- ja kokoelmaprojektien parissa luvassa kahden seminaaripäivän aikana. Jälleen kerran odotettavissa mainio seminaari, jossa tänäkin vuonna mukana myös Suomen museoliitto ja Museoalan ammattiliitto. 

Omalta osaltani olen tekoälyn ja teknologian vaikutuksia pohtinut paljon, vaikka umpihumanisti olenkin. Alla oleva on referointia Konservaattori -lehden numerossa 2/2017 julkaistusta kolumnistani, jonka uudelleenjulkaisu tuntuu sopivalta nykyteknologiaan keskittyvän seminaarin alla.

Hälveneekö aitojen esineiden itseisarvo? Onko niin, että sitä mitä ei ole digitoitu, ei kohta ole olemassa? Voiko aito esine tyystin korvautua digitaalisella toisinnolla? Jo vanhastaan kopioinnilla on sijansa museomaailmassa. V&A -museossa Lontoossa pidetyintä antia ovat kipsikopiot, väitti Vernon Rapley 2016 ICOMin yleiskonferenssissa, korostaessaan samalla kopioiden tärkeyttä kulttuuriperinnön säilyttämisessä ja esittämisessä. Kopio voi olla loistava tapa esitellä kaukaisen kulttuurin kohteita, etenkin jos ne sattuvat olemaan sittemmin tuhoutuneita, kuten on laita Syyriassa sijaitsevan Palmyran useissa kohteissa. Institute of Digital Archaeology pystytti hiljattain 3D-printatun replikan menetetystä riemukaaresta Pariisiin. Ymmärtääkseni pian 3D-mallinnus ja –työstö mahdollistaa replikan tekemisen tuhoutuneen kohteen itsensä jälkeenjääneestä materiaalista.

Tarvitaanko lopulta edes aitoja kokoelmia tai minkäänlaisia fyysisiä kohteita? Riittävätkö sähköiset tallentamisen, esittämisen ja jakamisen tavat tulevaisuudessa? Hollantilainen museoinnovaattori Jasper Visser on uumoillut, että diginatiivit eivät välttämät edes kaipaa fyysisiä, autenttisia elämyksiä, tai eivät tee suurtakaan eroa todellisten ja sähköisten kokemusten välillä. Voiko koko museokokemus tapahtua virtuaalisesti? Olen vieraillut Kiinassa virtuaalimatkalla, näppärästi Finlandia talon ulkopuolelta käsin. Nyt tiedän miltä terrakotta-armeija suuressa museohallissaan näyttää ja minkälaisia yksittäiset todellisen kokoiset sotilaat ovat nykyasussaan. Virtuaalitilassa pystyin myös kävelemään valitsemani soturin eteen ja palauttamaan sen alkuperäiseen väriloistoonsa. Pekingin palatsimuseonkin kävelin läpi, valtaviin tiloihin huolella tutustuen. Valmistinpa omin käsin ruutiakin, jonka sitten kaadoin raketin polttoaineeksi lennähtääkseni virtuaaliselle avaruuslennolle, jossa kokemani korkean paikan huimaus tuntui ihan riittävän aidolta.

Kulttuuriperintö tosiaan leviää näin laajasti samalla kun historian tarinat ja tutkimustieto heräävät eloon havainnollisesti ja aisteja härnäävän elämyksellisesti. Se on uskomatonta. Sanottakoon kuitenkin, että näkemässäni virtuaalikiinassa, joka varmasti edustaa parasta mitä isolla rahalla tällä hetkellä saa, resoluutio oli kuitenkin niin heikko, että kokemus jää väistämättä lähinnä pelimäiseksi. Matrix -elokuvista tuttu keinotodellisuus on vielä kaukana (tai mistä sen tietää…)

Muutenkin jarruttelen vähän digihuumaa. Vanha kunnon jäävuorivertaus toimii tässäkin, kahdessakin mielessä. Ensinnäkin, sähköisesti koettu museoelämys on vain jäävuoren huippu siihen työ- ja datamäärään, joka pinnan alle kätkeytyy. Digitaalinen elämys on vain niin hyvä kuin alkuperäisen kohteen dokumentointi mahdollistaa. Ilman todellisia kohteita, niiden tarkkaa dokumentointia ja pitkälle vietyä tutkimusta näkemääni virtuaalikiinaa ei olisi olemassa, tai sitten kyseessä olisi fantasia, jollaisesta ainakaan minä en jaksaisi kiinnostua. Toiseksi vain mitättömän pieni osa kaikesta kulttuuriperinnöstä saa niin paljon huomiota ja resursseja osakseen, että minkäänlaiset mallinnukset tai edes tutkimukset tulevat kysymykseen. Valtaosa jää väistämättä pinnan alle, säilytystiloihin enemmän tai vähemmän uinuvaan tilaan. Tässä korostuvat valinnat, kuten niin monessa muussakin kohdassa museoprosesseja. Mikä valikoituu kokoelmiin, mitkä esineet konservoidaan ja laitetaan esille? Mitkä tarinat jäävät elämään, mitkä taas eivät? Historia ei ole kaikki se, mikä on joskus ollut ja tapahtunut, vaan se mikä valitaan mukaan otettavaksi. Mielestäni velvollisuutemme on ottaa kaikki mahdollinen ilo irti kulttuuriperinnöstä juuri nyt, mutta yhtä lailla velvoitettuja olemme kunnioittamaan menneiden sukupolvien valintoja ja huomioimaan tulevat, jotka saattavat saada enemmän irti jälkeemme jättämistä kokoelmista tavoille, joita emme pysty edes kuvittelemaan.

Eikä kaikkea mahdollista mitenkään saada digitoitua, ja vaikka saataisiinkin, kokoelmien ja kohteiden merkitys ei himmene, väitän. Digitaaliset esitykset ja arkistot tarjoavat vain alkusysäyksen ihmisen ja esineen vuoropuhelulle, jonka pitäisi johtaa todelliseen kohtaamiseen museossa tai tutkimuksen parissa. Museoesineet ovat historiallista todistusaineistoa, josta saadaan kirjallisen dokumentaation ulottumattomissa olevaa tutkimustietoa ja josta ammennetaan yleisölle syviä, kaikkiin aisteihin perustuvia museoelämyksiä. Kokoelmat ovat museoiden haltuun uskottua pääomaa, jota todella pitää vaalia, tutkia, kartuttaa ja asettaa saavutettaviin parhaan mukaan, uusia tekniikoita hyödyntäen.

Mielessäni pyörii paljon toinenkin kehityskulku, nimittäin tekoälyn ja robotisaation voittokulku. Miten ja kenen toimesta vaikkapa museoissa tehtävä konservointi suoritetaan sitten kun tekoäly kehittyy sellaiseksi kuin alan visionäärit lupailevat? Fyysisen työn toteutusta, kuten myös tulkintaa vaativaa päätöksentekoa, tosiaan siirtyy jatkuvasti koneille, tai oikeastaan algoritmeille, jotka ovat tulevaisuuden toimijoita. Miten tämä vaikuttaa meihin?

Toissavuotisilla Museopäivillä Raumalla filosofi VTT Maija-Riitta Ollila esitteli seurustelevan ja reagoivan Pepper -robotin, jollaisenkaltaisiin kai on tulevaisuudessa tottuminen. Mitä kaikkea ne voivat tehdä? Tämän hetken alakoululaiset eivät välttämättä koskaan tule tarvitsemaan ajokorttia, koska keinoäly hoitaa ajamisen paljon turvallisemmin kuin tunteva ja vireystilaltaan ailahteleva ihminen. AlphaGo -tekoäly voitti ihmisen Go-pelissä, jota pidetään valtavana läpimurtona, kun pelin mestarit vakuuttavat mahdollisten siirtojen määrän olevan tähtitieteellinen ja menestymisen vaativan jotakin intuition kaltaista. Kuinka algoritmi voi pystyä sellaiseen? Selvästi se oppi jatkuvasti pelatessaan peliä ja kehittyi siinä paremmaksi kuin vastapelaajansa.

Mitkä museoalan työt katoavat tulevaisuudessa? Voiko robotti konservoida maalauksen? No, siinä ei vielä olla. Paljon huomiota saanut Yuval Noah Harari sanoo jokseenkin dystooppisten tulevaisuudenvisioidensa lomassa ihmisaivojen kuitenkin olevan vielä paras päätöksentekojärjestelmä, jota mikään algoritmi ei voi ohittaa. Ei kone vielä pitkään aikaan voi suorittaa niitä monimutkaisia pohdintoja tai hienovaraista käsityötä, joita vaikkapa konservointiin liittyy. Suoraviivaisin ratkaisu kun ei välttämättä ole järkevin toimintamalli. Robotti on kykenemätön älykkääseen oppimiseen - vielä. AlphaGo ei osaa mitään muuta kuin Go-peliä, eikä se voi oppia tekemään mitään muuta, eikä ainakaan kykene itse päättämään haluavansa oppia jotain ihan muuta.

Käynnissä oleva teknologian vallankumous, kuten Harari nykyhetken kehitystä luonnehtii, muuttaa työtämme sekä yleisön odotuksia avatessaan aineistoja saavutettaviin monin tavoin ja kasvavalla volyymillä. Se myös avaa portin joukkoistamisen voimalle, jota Smithsonianin Michael Edson kutsui taannoin Museoalan teemapäivillä "pimeäksi energiaksi”, valtavaksi olemassa olevaksi mutta hyödyntämättömäksi potentiaaliksi. Mitähän kaikkea tämä tuo museoalalle? Ollilakin on optimistinen tulevaisuuden suhteen, "luomuläsnäoloa" tullaan aina tarvitsemaan ja tekoäly pysyy aisoissa, tekemässä niitä asioita, joita halutaan. Itse olen myös huolettomin mielin. Konservoinnin menetelmät kehittyvät eikä tähän voi suhtautua muuten kuin innostuneen odottaen. Ajatellaan vaikka dokumentointia - tutkimuksen, päätöksenteon ja käytettävyyden kulmakiveä. Mitä kaikkea saammekaan jo nyt esineistä selville kajoamatta niihin käytännössä lainkaan? Museotyö varmasti muuttuu, mutta muuttukoon vaan, parempaa kohti mennään!

Nähdään Jyväskylässä! Ohjelma ja ilmoittautumiset nettisivujen kautta.

 

ICOM Finland